. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
kuiskaisa.fidisk.fi » Hupsista » Hups » Pöyrisjärvi´06



Pöyrisjärven erämaa

24-29.4.2007


. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Maanantai 24.4.

Kittilästä piti lähteä liikkeelle jo ajoissa aamulla, mutta kun kello hurahti sujuvasti yli kymmenen, luovutin. Uudeksi tavoitteeksi tuli siis vain ehtiä maanantain aikana Kalmakaltioon. Teltta sai oman paikan Pasin ahkiosta, joten ei tullut edes stressiä ehtimisestä mihinkään yöpaikkaan. Onneksi olimme jo edellisenä iltana hoitaneet pakkaukset suurinpiirtein kasaan, samoin ruokapuolen. Laadin oikein ruokalistankin kaikille päiville (ensimmäistä kertaa ikinä!), sisältäen sopivasti tuhtiapetta ja pieniä makeanpilkahduksia sinne tänne. Uusia tuttavuuksia olivat mm. lettutaikinajauhe sekä maito- ja kaakaojauheet paikkaamaan ei-tee-mieli-teetä –kautta.

Kävimme vielä kerran Kittilässä kaupassa. Listassa luki paketti makkaraa: Otettiin kaksi, kyllä ahkioon mahtuu! Sama tuplaantuminen tapahtui monen muunkin ruoka-aineen kohdalla: Kyllä ahkioon mahtuu! (Pasi parka, vaikka ei se kyllä valittanut)

Perille vaelluksemme lähtöpaikkaan pääsimme kuudelta illalla, juuri kun aurinko oli tehnyt päivän työn hankienlämmityksessä. Onneksi Kalmakaltion Loman isäntä neuvoi moottorikelkalla läpi talven kuljetun talvireitin alkupaikan, en halua edes ajatella millainen tunnelma olisi ollut heikkohankisella kesäreitillä. Ainakin olisin taas tiukasti miettinyt harrastukseni järkevyyttä. (Kyllä; taas. Sitä tulee joskus tosiaan mietittyä, yleensä tilanteeseen liittyy voimakas hikoilu ja julmetun painava rinkka.)






Kunnon kelkkauralla siis aloitettiin. Joskus olen tylsistyneenä suihkinut kelkkauria pitkin ja manannut niiden rajoittavuutta –  vaan en nyt. Joka kerran kun sauva teki hutin uran ulkopuolelle ja upposi metrin, teki mieli pussata uraa. Ilman kunnon menopohjaa olisimme vielä puolikahdelta yöllä räpeltäneet jossakin tunturikoivikossa apeat ilmeet kasvoillamme, nytpä samaan aikaan näimme lähes yöttömässä yössä ja vähän kuunvalossakin Naltijärven autiotuvan järven toisella puolella. Viimeiset  kilometrit meni kuitenkin melkein koomassa, jalkoihin sattui ja hyvä etten hiihtänyt väsymykseltäni silmät kiinni. Tuvalle oli epätoivonhetkilläkin enää niin vähän matkaa, että en halunnut luovuttaa. Revontuletkin pilkahtivat hetkisen taivaalla mieltä piristäen.


Mikä ei piristänyt matkantekoa, oli haalean lämpimässä vedessä hetken uitettu riisinuudeli. Johan siitä olikin aikaa kun olin viimeksi lapsena yleisestä mielenkiinnosta kokeillut miltä talouspaperi maistuu. No, suklaapatukka päälle ja asia kunnossa.


. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Tiistai 25.4.

Päivärytmin nurinkurisuus jatkui seuraavana aamuna pitkälle päivälle nukkuen. Olimme kai tehneet hiljaisen päätöksen täydellisestä viikon rentouslomasta, eli ei aikaisia herätyksiä, jos ei siltä kerran tunnu. Ja siltähän ei totisesti tuntunut. Päätimme lähteä vasta illansuussa seuraavalle taipaleelle kohti Lenkihakaa. (Alkuperäinen suunnitelma, Norjan rajaa myötäilevä itäisen Pöyrisjärven kierros, oli tässä vaiheessa jo hylätty liian pehmeiden hankien vuoksi.)

Tiistai alkoi upealla aurongonpaisteella ja koira nautiskeli lämmöstä tuvan rappusilla. Västäräkkipariskuntakin oli löytänyt tiensä Pöyrisjärvelle. Parisataa kilometriä etelämpänä Rovaniemelläkään en ollut nähnyt tälle keväälle vielä yhtään lajitoveria. Ihmettelin ensin tuttua huuteluääntä, mutten luottanut lintutuntemukseeni. Lopulta pikkulintu pyrähteli tutunoloisesti tuvan yli: Sehän on todellakin västäsnack!

Edellisen päivän tavoin olimme suksillamme puoli seitsemältä illalla, juuri kun hanget olivat taas pehmeimmillään. Matka Lenkihakan yli tuvalle kulki pääosin  puuttomassa maastossa, ja jälleen visusti kelkkauralla. Tunturin yli kelkkakuskit olivat ajelleet omien mieltymystensä mukaan, mikä tarkoitti meille useammasta vaihtoehdosta sen kaikkein vahvimman uran etsimistä. Koirakin autteli vähän eri uria testaamalla, kunnes tunturin laella keksi kiivetä Pasin ahkion kyytiin. Nyt se sitten päätti hoksata sen itse ja kuinka monta kertaa olimmekaan oikein kädestä avustaen yrittäneet kyytimahdollisuutta tarjota. Itsenäinen rotu, sitähän ne aina.




Lenkihakan poroerotuspaikan reunamilla pidimme viimeisen tauon. “Tuosta vähän viistosti oikealle ja siellä se tupa on”, ajattelimme optimistisina. Matka Naltijärveltä oli kuitenkin tullut aika pikaisesti ja helpontuntuisesti. Noh, samaa ei voi sanoa viimeisestä kilometristä. Linnuntie on lyhin tie, mutta vain linnulle. Päädyimme siis rämpimään tunturikoivikkorinteessä, uppeluksissa, jokaisen askeleen (se ei siis ollut enää hiihtoa, vaikka meillä sukset jalassa olikin) upotessa metrin verran. Itse en on ollut lainkaan noteerannut tiukkaa korkeuskäyrää kartalta, virallinen karttamies sensijaan oli “huomannut”, vaan olipa tuosta huomaamista paljon lohtua siinä 12 sekunnin metrivauhdilla etanoidessa.

Pasi vaihtoi aika pikaiseen lumikengät jalkaan ja tamppasi tietään eteenpäin, minä kävin ansapolkujen kelkkajälkiä pitkin bongaamassa muutaman kymmenen metrin päästä jonkin vaellusretkueen vanhat jäljet. Ajatus oli hieno: Noita jälkiä pitkin pääsisimme varmasti helposti perille. Huusin Pasin paikalle. Aika monta kertaa sainkin rääkyä ja lopulta käydä hakemassa lähempää; v***tusindeksi oli molemmilla pahasti koholla ja kuulo toimi huonosti.

Ensimmäisen kahden metrin jälkeen ajattelin jälkien upottavan vain sattumalta, neljässä metrissä syy taisi mennä tiheän koivikon piikkiin, kuudessa metrissä totuus aikoi valjeta: Ihan yhtä muusia kuin muuallakin. Jatkoimme silti, koska jäljistä sai kuitenkin henkistä tukea ja sympatiaa siitä, että joku muukin on tampannut täällä hiki otsassa. Vieraskirjasta selvisi, että retkue oli ollut liikkeellä viikko sitten.

Vaihdoin minäkin lopulta lumikengät jalkaan, suksilla oli mahdotonta temmota risukossa. Hetken tepastelin helponoloisesti perässä, kun Pasi tamppasi etunenässä tietään ahkion kanssa. Helppous alkoi kuitenkin syödä naista ja hyppäsin kärkeen tamppaamaan perusuraa, Pasi sai vain hieman levennellä jälkeä ja vetää ahkiota käsin edemmäksi. Jos jostain piti saada hauskuutta, tuli se kun hanki teki isolta alueelta kunnon holahduksia alaspäin. (Mikähän muuten niidenkin holahdusten virallinen nimitys on?)
Perille kuitenkin päästiin, prkl. Ja pysyttiin vielä tiistain puolellakin.





. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Keskiviikko 26.4.

Luppopäivä ja luppopäivän meininkiä: auringonottoa, lähihiihtelyä ja lumikenkäilyä, laiskottelua sekä ylensyöntiä. Tehtiin myös reissun ensimmäinen retkeilijähavainto, kiitos vain poronlihamaistiaisista!





. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Torstai 27.4.

Aurinko porotti kuin kesällä ikään ja tuulikin kääntyi etelään. Mielellämme olisimme menneet syvemmällekkin erämaahan, mutta takaisintulo olisi voinut olla kätevämpää purjein varustetulla kumiveneellä. Eniten huolestutti suot, joet ja purot, että millaisissa lammissa sitä vielä joutuisi uimaan. Äidiltä saadut Kriisinkehittämiskeskus –geenit nostivat päätään. Onhan se tietysti hyvä joku henkivakuutus olla, vaikkakin 100% omavastuulla.

Lähdettiin siis liikkeelle, idioottimaisen päivärytmin mukaan tällä kertaa iltapäivällä. Oli siinä sentään muutama tunti edistystä, mutta sekin tuntiero olisi saanut mennä mielummin vaikka toiseen suuntaan. Kolmelta hanget olivat taas märän pehmoiset, pinnassa pelkkiä pieniä vetisiä jäärakeita. Oli niin märkää, ettei edes ruåttalaiset jumittaneet hangessa. Ei sillä, että olisi löytynyt luistoakaan. Lenkihakan ylitys meni ihan soosimeiningillä, oli vain parempi nauraa, ettei päässyt tirahtamaan itku. Oili muisti ilmaispaikan ahkiossa, kumpa olisin itsekin voinut hypähtää juhdan huomaamatta kyytiin.





Taukoja ei hikisenä oikein huvittanut pidellä, tuntui vain paremmalta jatkaa tasaisen hidasta menoa, kuin istahtaa paikalleen jäähtymään. Sanovat mitä sanovat taukojen tärkeydestä, kunhan lorotin aina vähän mehua kurkusta alas. Pari mukavaa istahtamista sentään pidettiin, rinkka piti pakosti saada välillä pois harteilta. Aurinko oli parissa päivässä sulattanut pikkuisista varvunkärjistä isot pälvet, tuntuipa kiva heittää suksetkin pois jalasta. Viimeinen piristys tuli kuitenkin Naltijärveä ylitettäessä: Ylimmäinen jääkerros rikkoutui suksen alla ja suksi kenkineen holahti veteen. Ehdin pelästyä pahemminkin, mutta vain 15 cm pudotuksen jälkeen alla tuli kunnon teräsjää vastaan. Vanhat vaelluskengät, nykyisin hiihtokenkinä toimivat nahkapopot imaisivat äkkiä pari desiä jääkylmää vettä sisäänsä. Onneksi tupa oli jo kivenheiton päässä ja koko tilanne vain nauratti. En kai muuten olisi niin märän näköisen paikan läpi lähtenytkään. Kai.





. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .

Perjantai 28.4.

Fysiikkaa ja psyykettä kokoava luppopäivä. Aurinko porotteli taas läpi päivän etelätuulen säestyksellä, mihin oli vähän vaikea suhtautua koko reissun aikana. Onhan se hienoa juu kun on paistetta ja lämpöä, mutta kun se vie meiltä hanget!





Päivän makunautintona olivat letut suolaisella ja makealla täytteellä. Tai no, omatekemä vai mikä vika, muttei maistunut minulle ihan kunnolla. Kriisinkehittämiskeskus-geenit eivät myöskään pitäneet yhä tummenevasta Naltijärvestä, josta piti kuitenkin mennä yli jos mieli takaisin autolle, siis ilman usean tunnin järvenkierto-operaatiota uppohangessa ja silloinkin vastaan tulisi pari ilkeää ojaa. Käytännössä tummuus kertoi vain teräsjään päälle kerääntyvästä vedestä, mutta milläs selätät hyvän mielikuvituksen? Et millään.

Päätimme pakata kamat kasaan hyvissä ajoin illalla, jospa mittarilukemat putoaisivat yöllä hiukan ja pääsisimme aamuyöstä hankikannolla liikkeelle kohti autoa. Toivoin pikkupakkasen tekevän jykevöitystä myös järvelle. Pasi sensijaan jännäsi järven toisella puolella olevaa puroa, lumisilta oli siitä jo holahdellut tullessa. Olisi ikävä nykiä ahkiota pois ojasta.

Painuimme nukkumaan yhdeksältä illalla ja ensimmäisen unenpilkahduksen taisin kokea puoliltaöin. Siinä välissä ehtikin hyvin käymään kaikki mahdolliset järveenhukkumisvariaatiot läpi.



. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .






Lauantai 29.4.

Kello soi kolmelta ja viideltä olimme valmiina lykkimään kohti Kalmakaltiota. Aurinko nousi samalla ylös, ihan kuin tehdäkseen meille kunniaa. Iltayön aktiivisen aivotoiminnan ansiosta patistin Pasia kaivamaan repusta naskalit kaulaan, lykkäsin käteen pitkän narun, toisen pään ollessa minulla ja jätin rinkan lantiovyön auki. Koira joutui myös hihnaan, ettei hilpata järvellä minnekkään kauas omine nokkineen. Jaloissa minulla oli komeat kahluuvarusteet, eli muovipusseilla vuoratut lenkkarit. Vaelluskengät menivät vesitiiviissä pussissa ahkioon.

Ja kuinka ollakkaan: No worries mate, kaikki meni hyvin! Hoksattiin heti hieno hankikanto; yöllä oli ollut pakkasta, vaikkei mittari siitä meille kertonutkaan. Minun lenkkariviritelmät ui hiukan järvessä, muttei enää lainkaan samoin kuin tullessa. Märkäpaikkojen jälkeen vaihdoin jalkaan kuivat hiihtokengät ja meno jatkui kevyin mielin kevyesti sivakoiden. Kilometrin jälkeen vaihdoimme jalkaamme lumikengät, ihan vain mielenvirkistykseksi, oli mukava tehdä vaihteeksi muuta liikettä kuin suksen työntöä eteen.





Olisihan tuota hankikantoa ollut vaikka joka aamulle, siltä se nyt näytti. Toisaalta, minkä menetimme hiihtonautinnossa, saimme takaisin laiskoina aamuina. Sinänsä voi voinut kamalasti harmitella.

Hiukan ennen puoliväliä reitillä oli pieni järvi, ympärillään iso suo, jotka kaikki olivat olleet totisesti  lumen alla vielä viisi päivää sitten. Nyt edessä oli märkiä lätäköitä, josta kelkatkaan eivät olleet päässeet läpi kastumatta. Varovasti siis vaan, tarkasti skannaten paikat, jossa hanki vielä kantoi. Ja yli mentiin kastumatta, tunsimme itsemme ammattilaisiksi.

Puolimatkassa Kalmakaltion isäntä ajeli ohi kelka+reki –yhdistelmällä ja vinkkasi heittämään rinkan kyytiin. Se oli nopea ylpeydennielaisu ja rinkka lensi selästä. Hartiapaino odottaisi auton luona kun olisimme perillä. Aurinko porotti, tuuleskeli lämpimästi ja vaihdoimme alamäki edessämme lumikengät suksiin. Ja minä olin ainakin 16 kiloa kevyempi.

Loppumatka meni leppoisasti, Pasi vähän venkuroi ahkion kanssa, mutta se nyt ei minua paljon liikuttanut. Noh, olihan siellä kyydissä tosiaan minun laatimani menusuunnitelman raaka-aineet, joiden määrä osoittautui lopulta länsimaalaisen ökyileväksi. Muuten ihan kiva lista, mutta puolet kuivaruuista jäi syömättä. Mikä toisaalta tarkoittaa sitä, että kahden ihmisen kahden viikon elämisen tarpeet saa mainiosti kuljetettua yhdessä ahkiossa ja yhdessä rinkassa. Ja kuinka kauan sitä eläisikään kahdella ahkiollisella?




Pääsimme autolle puoliltapäivin. Edellisinä päivinä olimme vasta heräilemässä samoihin aikoihin. Rinkka odotti kiltisti auton vieressä ja Lenkihakassa tavattu retkeilijäkin oli palannut autolleen vain hetkeä aiemmin. Hänen suurin huolenaiheensa oli ollut Oili-koira: “Että miten se mahtaa jaksaa upottavassa hangessa?” Hyvin jaksoi, erityisesti perjantain hankikannolla. Suurin kynnyspaikka taisi tulla sillä yhdellä märällä suolla, kun Oili valitsi ajolinjakseen veden keskelle päättyvän pienen jäävallin. Kuului piiiiip-piiiiiiiiiip, kun pieni koira pohti kohtaloaan veden saartamana. Emäntä ei voinut jeesata, kun oli juuri päässyt vettä pullistelevan jääsoseen läpi vettäpitämättömät kengät jalassa. Piti siis lähettää Pasi apuun. Ja kun toinen ihminen ei osaa telepaattisesti toimia kuten toinen ihminen ajattelee, alkoi emäntä hermostua, josta alkoi Pasi hermostua, josta pikkukoira luuli kuoleman viimein tulleen korjaamaan hänet muuten niin mukavasta erämaasta. Oili laittoi korvat alas, hännän mahan suojaksi ja silmissä varmaankin vilisi parit villit oravan ajot ja se yksi hauska kerta agilitykentällä. Pasi nappasi koiran syliin, kantoi sohjon läpi ja pikkukoiran elämä saikin uuden alun. Puolituntia piti vielä vähän herkistellä, kriisiapuakin olisi ehkä kaivattu, mutta emäntä ei ollut suutuspäissään sitä valmis antamaan. Tunnin päästä pikkukoira mietti jo vähän riekon ajoa.

Kevät oli tosiaan hypännyt ison askeleen eteenpäin muutamassa päivässä. Tullessa Nunnanen-Kalmakaltio –tie oli vielä pehmeän mutainen ja tien reunasta alkoi tasanen lumimassa silmänkantamattomiin. Lähtiessä ajelimme pitkin kuivaa tietä ja monin paikoin näkyi halkaisijaltaan parimetrisiä lumettomia länttejä. Isot suot näyttivät ennemminkin järviltä. Oli siellä mukavaa, mutta mukava oli päästä ajoissa poiskin.
Tämä oli vuoden sisälle kolmas reissu Pöyrisjärvelle, joku kumma siinä jaksaa viehättää. Mukava sinne on taas joskus palata, mutta ei ihan heti uudelleen. Pitää käydä katsomassa muitakin paikkoja!




. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .


© Kaisa Kuisma

kuiskaisa@gmail.com

Kuvien lainaaminen ilman lupaa on kielletty!