Pöyrisjärven erämaa
24-29.4.2007
. . . .
. . . . . . .
. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
Maanantai 24.4.
Kittilästä piti lähteä liikkeelle jo ajoissa
aamulla, mutta kun kello hurahti sujuvasti yli kymmenen, luovutin.
Uudeksi tavoitteeksi tuli siis vain ehtiä maanantain aikana
Kalmakaltioon. Teltta sai oman paikan Pasin ahkiosta, joten ei tullut
edes stressiä ehtimisestä mihinkään
yöpaikkaan. Onneksi olimme jo edellisenä iltana hoitaneet
pakkaukset suurinpiirtein kasaan, samoin ruokapuolen. Laadin oikein
ruokalistankin kaikille päiville (ensimmäistä kertaa
ikinä!), sisältäen sopivasti tuhtiapetta ja pieniä
makeanpilkahduksia sinne tänne. Uusia tuttavuuksia olivat mm.
lettutaikinajauhe sekä maito- ja kaakaojauheet paikkaamaan
ei-tee-mieli-teetä –kautta.
Kävimme vielä kerran Kittilässä kaupassa. Listassa
luki paketti makkaraa: Otettiin kaksi, kyllä ahkioon mahtuu! Sama
tuplaantuminen tapahtui monen muunkin ruoka-aineen kohdalla: Kyllä
ahkioon mahtuu! (Pasi parka, vaikka ei se kyllä valittanut)
Perille vaelluksemme lähtöpaikkaan pääsimme
kuudelta illalla, juuri kun aurinko oli tehnyt päivän
työn hankienlämmityksessä. Onneksi Kalmakaltion Loman
isäntä neuvoi moottorikelkalla läpi talven kuljetun
talvireitin alkupaikan, en halua edes ajatella millainen tunnelma olisi
ollut heikkohankisella kesäreitillä. Ainakin olisin taas
tiukasti miettinyt harrastukseni järkevyyttä. (Kyllä;
taas. Sitä tulee joskus tosiaan mietittyä, yleensä
tilanteeseen liittyy voimakas hikoilu ja julmetun painava rinkka.)
Kunnon
kelkkauralla siis aloitettiin. Joskus olen tylsistyneenä suihkinut
kelkkauria pitkin ja manannut niiden rajoittavuutta – vaan
en nyt. Joka kerran kun sauva teki hutin uran ulkopuolelle ja upposi
metrin, teki mieli pussata uraa. Ilman kunnon menopohjaa olisimme
vielä puolikahdelta yöllä räpeltäneet jossakin
tunturikoivikossa apeat ilmeet kasvoillamme, nytpä samaan aikaan
näimme lähes yöttömässä yössä
ja vähän kuunvalossakin Naltijärven autiotuvan
järven toisella puolella. Viimeiset kilometrit meni
kuitenkin melkein koomassa, jalkoihin sattui ja hyvä etten
hiihtänyt väsymykseltäni silmät kiinni. Tuvalle oli
epätoivonhetkilläkin enää niin vähän
matkaa, että en halunnut luovuttaa. Revontuletkin pilkahtivat
hetkisen taivaalla mieltä piristäen.
Mikä ei
piristänyt matkantekoa, oli haalean lämpimässä
vedessä hetken uitettu riisinuudeli. Johan siitä olikin aikaa
kun olin viimeksi lapsena yleisestä mielenkiinnosta kokeillut
miltä talouspaperi maistuu. No, suklaapatukka päälle ja
asia kunnossa.
. .
. . . . . . .
. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
Tiistai 25.4.
Päivärytmin
nurinkurisuus jatkui seuraavana aamuna pitkälle päivälle
nukkuen. Olimme kai tehneet hiljaisen päätöksen
täydellisestä viikon rentouslomasta, eli ei aikaisia
herätyksiä, jos ei siltä kerran tunnu. Ja
siltähän ei totisesti tuntunut. Päätimme
lähteä vasta illansuussa seuraavalle taipaleelle kohti
Lenkihakaa. (Alkuperäinen suunnitelma, Norjan rajaa
myötäilevä itäisen Pöyrisjärven kierros,
oli tässä vaiheessa jo hylätty liian pehmeiden hankien
vuoksi.)
Tiistai
alkoi upealla aurongonpaisteella ja koira nautiskeli
lämmöstä tuvan rappusilla.
Västäräkkipariskuntakin oli löytänyt
tiensä Pöyrisjärvelle. Parisataa kilometriä
etelämpänä Rovaniemelläkään en ollut
nähnyt tälle keväälle vielä yhtään
lajitoveria. Ihmettelin ensin tuttua huuteluääntä,
mutten luottanut lintutuntemukseeni. Lopulta pikkulintu pyrähteli
tutunoloisesti tuvan yli: Sehän on todellakin västäsnack!
Edellisen
päivän tavoin olimme suksillamme puoli seitsemältä
illalla, juuri kun hanget olivat taas pehmeimmillään. Matka
Lenkihakan yli tuvalle kulki pääosin puuttomassa
maastossa, ja jälleen visusti kelkkauralla. Tunturin yli
kelkkakuskit olivat ajelleet omien mieltymystensä mukaan,
mikä tarkoitti meille useammasta vaihtoehdosta sen kaikkein
vahvimman uran etsimistä. Koirakin autteli vähän eri
uria testaamalla, kunnes tunturin laella keksi kiivetä Pasin
ahkion kyytiin. Nyt se sitten päätti hoksata sen itse ja
kuinka monta kertaa olimmekaan oikein kädestä avustaen
yrittäneet kyytimahdollisuutta tarjota. Itsenäinen rotu,
sitähän ne aina.
Lenkihakan
poroerotuspaikan reunamilla pidimme viimeisen tauon. “Tuosta
vähän viistosti oikealle ja siellä se tupa on”,
ajattelimme optimistisina. Matka Naltijärveltä oli kuitenkin
tullut aika pikaisesti ja helpontuntuisesti. Noh, samaa ei voi sanoa
viimeisestä kilometristä. Linnuntie on lyhin tie, mutta vain
linnulle. Päädyimme siis rämpimään
tunturikoivikkorinteessä, uppeluksissa, jokaisen askeleen (se ei
siis ollut enää hiihtoa, vaikka meillä sukset jalassa
olikin) upotessa metrin verran. Itse en on ollut lainkaan noteerannut
tiukkaa korkeuskäyrää kartalta, virallinen karttamies
sensijaan oli “huomannut”, vaan olipa tuosta huomaamista
paljon lohtua siinä 12 sekunnin metrivauhdilla etanoidessa.
Pasi vaihtoi aika pikaiseen lumikengät jalkaan ja tamppasi
tietään eteenpäin, minä kävin ansapolkujen
kelkkajälkiä pitkin bongaamassa muutaman kymmenen metrin
päästä jonkin vaellusretkueen vanhat jäljet. Ajatus
oli hieno: Noita jälkiä pitkin pääsisimme varmasti
helposti perille. Huusin Pasin paikalle. Aika monta kertaa sainkin
rääkyä ja lopulta käydä hakemassa
lähempää; v***tusindeksi oli molemmilla pahasti koholla
ja kuulo toimi huonosti.
Ensimmäisen kahden metrin jälkeen ajattelin jälkien
upottavan vain sattumalta, neljässä metrissä syy taisi
mennä tiheän koivikon piikkiin, kuudessa metrissä totuus
aikoi valjeta: Ihan yhtä muusia kuin muuallakin. Jatkoimme silti,
koska jäljistä sai kuitenkin henkistä tukea ja sympatiaa
siitä, että joku muukin on tampannut täällä
hiki otsassa. Vieraskirjasta selvisi, että retkue oli ollut
liikkeellä viikko sitten.
Vaihdoin minäkin lopulta lumikengät jalkaan, suksilla oli
mahdotonta temmota risukossa. Hetken tepastelin helponoloisesti
perässä, kun Pasi tamppasi etunenässä
tietään ahkion kanssa. Helppous alkoi kuitenkin
syödä naista ja hyppäsin kärkeen tamppaamaan
perusuraa, Pasi sai vain hieman levennellä jälkeä ja
vetää ahkiota käsin edemmäksi. Jos jostain piti
saada hauskuutta, tuli se kun hanki teki isolta alueelta kunnon
holahduksia alaspäin. (Mikähän muuten niidenkin
holahdusten virallinen nimitys on?)
Perille kuitenkin päästiin, prkl. Ja pysyttiin vielä tiistain puolellakin.

.
. . . . . . . .
. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
Keskiviikko 26.4.
Luppopäivä ja luppopäivän meininkiä:
auringonottoa, lähihiihtelyä ja lumikenkäilyä,
laiskottelua sekä ylensyöntiä. Tehtiin myös reissun
ensimmäinen retkeilijähavainto, kiitos vain
poronlihamaistiaisista!
.
. . . . . . . .
. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
Torstai 27.4.
Aurinko porotti kuin kesällä ikään ja tuulikin
kääntyi etelään. Mielellämme olisimme menneet
syvemmällekkin erämaahan, mutta takaisintulo olisi voinut
olla kätevämpää purjein varustetulla
kumiveneellä. Eniten huolestutti suot, joet ja purot, että
millaisissa lammissa sitä vielä joutuisi uimaan.
Äidiltä saadut Kriisinkehittämiskeskus –geenit
nostivat päätään. Onhan se tietysti hyvä joku
henkivakuutus olla, vaikkakin 100% omavastuulla.
Lähdettiin siis liikkeelle, idioottimaisen päivärytmin
mukaan tällä kertaa iltapäivällä. Oli
siinä sentään muutama tunti edistystä, mutta sekin
tuntiero olisi saanut mennä mielummin vaikka toiseen suuntaan.
Kolmelta hanget olivat taas märän pehmoiset, pinnassa
pelkkiä pieniä vetisiä jäärakeita. Oli niin
märkää, ettei edes ruåttalaiset jumittaneet
hangessa. Ei sillä, että olisi löytynyt luistoakaan.
Lenkihakan ylitys meni ihan soosimeiningillä, oli vain parempi
nauraa, ettei päässyt tirahtamaan itku. Oili muisti
ilmaispaikan ahkiossa, kumpa olisin itsekin voinut
hypähtää juhdan huomaamatta kyytiin.
Taukoja ei hikisenä oikein huvittanut pidellä, tuntui vain
paremmalta jatkaa tasaisen hidasta menoa, kuin istahtaa paikalleen
jäähtymään. Sanovat mitä sanovat taukojen
tärkeydestä, kunhan lorotin aina vähän mehua
kurkusta alas. Pari mukavaa istahtamista sentään pidettiin,
rinkka piti pakosti saada välillä pois harteilta. Aurinko oli
parissa päivässä sulattanut pikkuisista
varvunkärjistä isot pälvet, tuntuipa kiva
heittää suksetkin pois jalasta. Viimeinen piristys tuli
kuitenkin Naltijärveä ylitettäessä: Ylimmäinen
jääkerros rikkoutui suksen alla ja suksi kenkineen holahti
veteen. Ehdin pelästyä pahemminkin, mutta vain 15 cm
pudotuksen jälkeen alla tuli kunnon teräsjää
vastaan. Vanhat vaelluskengät, nykyisin hiihtokenkinä
toimivat nahkapopot imaisivat äkkiä pari desiä
jääkylmää vettä sisäänsä.
Onneksi tupa oli jo kivenheiton päässä ja koko tilanne
vain nauratti. En kai muuten olisi niin märän
näköisen paikan läpi lähtenytkään. Kai.

.
. . . . . . . .
. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
Perjantai 28.4.
Fysiikkaa ja psyykettä kokoava luppopäivä. Aurinko
porotteli taas läpi päivän etelätuulen
säestyksellä, mihin oli vähän vaikea suhtautua koko
reissun aikana. Onhan se hienoa juu kun on paistetta ja
lämpöä, mutta kun se vie meiltä hanget!
Päivän makunautintona olivat letut suolaisella ja makealla
täytteellä. Tai no, omatekemä vai mikä vika, muttei
maistunut minulle ihan kunnolla. Kriisinkehittämiskeskus-geenit
eivät myöskään pitäneet yhä tummenevasta
Naltijärvestä, josta piti kuitenkin mennä yli jos mieli
takaisin autolle, siis ilman usean tunnin järvenkierto-operaatiota
uppohangessa ja silloinkin vastaan tulisi pari ilkeää ojaa.
Käytännössä tummuus kertoi vain
teräsjään päälle
kerääntyvästä vedestä, mutta milläs
selätät hyvän mielikuvituksen? Et millään.
Päätimme pakata kamat kasaan hyvissä ajoin illalla,
jospa mittarilukemat putoaisivat yöllä hiukan ja
pääsisimme aamuyöstä hankikannolla liikkeelle kohti
autoa. Toivoin pikkupakkasen tekevän jykevöitystä
myös järvelle. Pasi sensijaan jännäsi järven
toisella puolella olevaa puroa, lumisilta oli siitä jo holahdellut
tullessa. Olisi ikävä nykiä ahkiota pois ojasta.
Painuimme nukkumaan yhdeksältä illalla ja ensimmäisen
unenpilkahduksen taisin kokea puoliltaöin. Siinä
välissä ehtikin hyvin käymään kaikki
mahdolliset järveenhukkumisvariaatiot läpi.
.
. . . . . . . .
. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
Lauantai 29.4.
Kello soi
kolmelta ja viideltä olimme valmiina lykkimään kohti
Kalmakaltiota. Aurinko nousi samalla ylös, ihan kuin
tehdäkseen meille kunniaa. Iltayön aktiivisen aivotoiminnan
ansiosta patistin Pasia kaivamaan repusta naskalit kaulaan,
lykkäsin käteen pitkän narun, toisen pään
ollessa minulla ja jätin rinkan lantiovyön auki. Koira joutui
myös hihnaan, ettei hilpata järvellä
minnekkään kauas omine nokkineen. Jaloissa minulla oli komeat
kahluuvarusteet, eli muovipusseilla vuoratut lenkkarit.
Vaelluskengät menivät vesitiiviissä pussissa ahkioon.
Ja kuinka ollakkaan: No worries mate, kaikki meni hyvin! Hoksattiin
heti hieno hankikanto; yöllä oli ollut pakkasta, vaikkei
mittari siitä meille kertonutkaan. Minun lenkkariviritelmät
ui hiukan järvessä, muttei enää lainkaan samoin
kuin tullessa. Märkäpaikkojen jälkeen vaihdoin jalkaan
kuivat hiihtokengät ja meno jatkui kevyin mielin kevyesti
sivakoiden. Kilometrin jälkeen vaihdoimme jalkaamme
lumikengät, ihan vain mielenvirkistykseksi, oli mukava tehdä
vaihteeksi muuta liikettä kuin suksen työntöä eteen.
Olisihan tuota hankikantoa ollut vaikka joka aamulle, siltä se nyt
näytti. Toisaalta, minkä menetimme hiihtonautinnossa, saimme
takaisin laiskoina aamuina. Sinänsä voi voinut kamalasti
harmitella.
Hiukan ennen puoliväliä reitillä oli pieni järvi,
ympärillään iso suo, jotka kaikki olivat olleet
totisesti lumen alla vielä viisi päivää
sitten. Nyt edessä oli märkiä
lätäköitä, josta kelkatkaan eivät olleet
päässeet läpi kastumatta. Varovasti siis vaan, tarkasti
skannaten paikat, jossa hanki vielä kantoi. Ja yli mentiin
kastumatta, tunsimme itsemme ammattilaisiksi.
Puolimatkassa Kalmakaltion isäntä ajeli ohi kelka+reki
–yhdistelmällä ja vinkkasi heittämään
rinkan kyytiin. Se oli nopea ylpeydennielaisu ja rinkka lensi
selästä. Hartiapaino odottaisi auton luona kun olisimme
perillä. Aurinko porotti, tuuleskeli lämpimästi ja
vaihdoimme alamäki edessämme lumikengät suksiin. Ja
minä olin ainakin 16 kiloa kevyempi.
Loppumatka meni leppoisasti, Pasi vähän venkuroi ahkion
kanssa, mutta se nyt ei minua paljon liikuttanut. Noh, olihan
siellä kyydissä tosiaan minun laatimani menusuunnitelman
raaka-aineet, joiden määrä osoittautui lopulta
länsimaalaisen ökyileväksi. Muuten ihan kiva lista,
mutta puolet kuivaruuista jäi syömättä. Mikä
toisaalta tarkoittaa sitä, että kahden ihmisen kahden viikon
elämisen tarpeet saa mainiosti kuljetettua yhdessä ahkiossa
ja yhdessä rinkassa. Ja kuinka kauan sitä
eläisikään kahdella ahkiollisella?
Pääsimme
autolle puoliltapäivin. Edellisinä päivinä olimme
vasta heräilemässä samoihin aikoihin. Rinkka odotti
kiltisti auton vieressä ja Lenkihakassa tavattu retkeilijäkin
oli palannut autolleen vain hetkeä aiemmin. Hänen suurin
huolenaiheensa oli ollut Oili-koira: “Että miten se mahtaa
jaksaa upottavassa hangessa?” Hyvin jaksoi, erityisesti
perjantain hankikannolla. Suurin kynnyspaikka taisi tulla sillä
yhdellä märällä suolla, kun Oili valitsi
ajolinjakseen veden keskelle päättyvän pienen
jäävallin. Kuului piiiiip-piiiiiiiiiip, kun pieni koira pohti
kohtaloaan veden saartamana. Emäntä ei voinut jeesata, kun
oli juuri päässyt vettä pullistelevan
jääsoseen läpi
vettäpitämättömät kengät jalassa. Piti
siis lähettää Pasi apuun. Ja kun toinen ihminen ei osaa
telepaattisesti toimia kuten toinen ihminen ajattelee, alkoi
emäntä hermostua, josta alkoi Pasi hermostua, josta
pikkukoira luuli kuoleman viimein tulleen korjaamaan hänet muuten
niin mukavasta erämaasta. Oili laittoi korvat alas,
hännän mahan suojaksi ja silmissä varmaankin vilisi
parit villit oravan ajot ja se yksi hauska kerta
agilitykentällä. Pasi nappasi koiran syliin, kantoi sohjon
läpi ja pikkukoiran elämä saikin uuden alun. Puolituntia
piti vielä vähän herkistellä, kriisiapuakin olisi
ehkä kaivattu, mutta emäntä ei ollut
suutuspäissään sitä valmis antamaan. Tunnin
päästä pikkukoira mietti jo vähän riekon ajoa.
Kevät oli tosiaan hypännyt ison askeleen eteenpäin
muutamassa päivässä. Tullessa Nunnanen-Kalmakaltio
–tie oli vielä pehmeän mutainen ja tien reunasta alkoi
tasanen lumimassa silmänkantamattomiin. Lähtiessä
ajelimme pitkin kuivaa tietä ja monin paikoin näkyi
halkaisijaltaan parimetrisiä lumettomia länttejä. Isot
suot näyttivät ennemminkin järviltä. Oli
siellä mukavaa, mutta mukava oli päästä ajoissa
poiskin.
Tämä oli vuoden sisälle kolmas reissu
Pöyrisjärvelle, joku kumma siinä jaksaa
viehättää. Mukava sinne on taas joskus palata, mutta ei
ihan heti uudelleen. Pitää käydä katsomassa
muitakin paikkoja!
.
. . . . . . . .
. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . .
©
Kaisa Kuisma
kuiskaisa@gmail.com
Kuvien
lainaaminen ilman
lupaa on kielletty!